Aamun valo tuli hitaasti kaihtimien läpi ja loi pehmeän tuomionsa kasvoille, jotka olivat jo yön valvomisen onttoja – lompakko auki, kartat punaisina, unien hiljainen romahdus kaikui kovempaa kuin ukkonen koskaan pystyisi. Katselin niiden putoavan – kolikoitani, rahamerkkejäni, nuo pienet kastetut toivot, joita pidin kuin isättö – katselin niiden putoavan, en huutaen, vaan hiljaisuudella, joka repi ytimen luista. Kyse ei ollut vain rahasta, ei. Se oli uskomus, kauhea usko, että tällä kertaa tilanne saattaisi olla toisin, että ehkä olimme paenneet karhun varjon ja rakentaneet jotain, joka kestäisi. Ja kuitenkin tässä se oli, raunio, levittäytyi alasti tilikirjan poikki kuin aurinkoon jätetyt kuolleet – ETH perattuina, SOL raahaisi itseään pölyn läpi kuin haavoittunut koira, jopa DOGE, typerä kuin se aina olikin, vinkuen viimeisensä. Istuin siinä paikallani, palaneen kahvin haju ja tunkkainen katumus paksuna huoneessa, todistaen markkinoiden ja miesten hitaasta väkivallasta, digitaaliseen lihaan pukeutuneen uskon turhuudesta. Se ei ollut vain kaatuminen. Se oli tilinteko. Ja surullisin osa, jota en voi puhdistaa, on se, että avasin sovelluksen uudelleen tänä aamuna – vain katsoakseni.